Muistatteko niitä vanhoja kunnon aikoja, kun vielä soitettiin lankapuhelimella kaverille ja kysyttiin, voiko tämä olla? Oli hurjan pelottavaa, jos jompikumpi kaverin vanhemmista sattuikin vastaamaan ja piti sitte pyytää itse kaveria puhelimeen. Muistin läheisimpien kavereiden numerot ulkoa, mutta olisi hullua kuvitella, että nykypäivänä joku muistaisi edes vanhempiensa numeron.

En jää ikävöimään puhelimella soittamista (Olen aina inhonnut ja inhoan vieläkin tuntemattomille soittamista. Puhun sitten mieluiten kasvokkain, jos on jotain asiaa.), mutta arjen suunnittelemattomuuta kyllä ikävöin. Nykyään pitää miettiä pahimmillaan viikkoja ennen, että voi nähdä muutaman hyvän ystävän - ja kuitenkin saattaa olla, ettei se käy kaikille. Miksi kaiken pitää ola niin suunniteltua ja ihmeellistä, ettei voi tuosta vain soittaa ja pyytää lähtemään jonnekin? Olemmeko me nykyaikana todella niin kiireisiä?

Onneksi sain elää hetken vanhanaikaisesti, kun olin käymässä kotiseudulla. Kolmena päivänä kaverini (eri kaverit + huomiseksi olisi ollut vielä yksi) soittivat pyytääkseen minua uimaan tai kaupugille tai muuten vaan kotiinsa. Huippua! Kyllä metsän keskellä makkaraa grillatessa, hiukset vielä kosteina järvivedestä, penkillä hyvän ystävän vieressä, arvostin suuresti spontaaneja puhelinsoittoja. Tehkää tekin niin!