"Me ollaan luusereita kaikki, jos oikein silmiin katsotaan, me ollaan luusereita elämän, ihan jokainen..."

Sellaista tunnelmaan sopivaa rallatusta lauleskeli joku radiossa. Kevätmasennusta tai mitä lie - joskus vaan kertakaikkiaan ei huvita mikään ja elämä näyttää aika synkältä. Tänäänkin havahduin miettiessäni räntäsateessa bussipysäkillä elämän tarkoitusta.

Silloin on sellainen olo, että tekisi mieli mennä  keskelle ei-mitään parkumaan ääneen, jotta olo helpottaisi. Mitä minä täällä maapallolla teen? Olen keskinkertainen siinä urheilussa, mitä harrastan (jopa melko huono siinä lajissa, jota pelasin vuosia), olen keskinkertainen opiskelija, joka saa keskinkertaisia numeroita enkä varmasti tule tekemään mitään uutta ja upeaa havaintoa omasta tieteenalastani. Minulla on muutamia kavereita ja välini perheeseeni ovat melko hyvät. Minulla ei kuitenkaan (ainakaan tänä "kevätmasennusaikana") tunnu olevan mitään erityistä tarkoitusta täällä. Vähän aikaa sitten eräs henkilö kysyi, mikä on päämääräni elämässä. En tiennyt. Mihin minua tarvitaan? Miksi minä olen täällä?

Sitten tapahtuu jotain pientä, mukamas merkityksetöntä, kuten saa blogiin kommentteja (oikein kaksin kappalein!) tai muistaa jonkin iloisen asian tai unohtaa hetkeksi mököttämisen. Silloin huomaa, että, kuuluisan hiihtäjälegendan sanoin, "elämä on laiffii". Onhan minulla hyviä ystäviä sekä kotiseudulla että täällä uudessa kodissani, opiskelen mieluista alaa (jossa vielä varmasti kehityn ja josta ehdin oppia vielä vaikka mitä, prrkle!), minulla on kiva harrastus ja mukava asunto. Kai täällä nyt sitten selviää. Minäkin.

"Me ollaan luus... eikun sankareita kaikki. Ihan jokainen."