Rakastan kesäöitä, kun voi kävellä tai pyöräillä kaupungissa niin, että on aivan hiljaista. Aamun ensimmäiset työntekijät ovat vasta kotona harjaamassa hampaitaan tai illan viimeiset työläiset ja bilettäjät ovat jo ehtineet kotiin.  Kaunista.

Koska valtakunnan ykköspuheenaihe on, syystäkin, ollut viime aikoina niinkin arkinen asia kuin sää, voisin minäkin lörpötellä aiheesta. Toisaalta olen nimittäin vuodenaikaihminen, siis en talvi- tai kesäihminen, vaan pidän siitä vuodenajasta, joka milloinkin on. Minusta pitää kuitenkin olla aina kunnolla sellainen ilma kuin kyseiseen vuodenaikaan kuuluu: talvella niin kylmää ja lumista, että on kuin elettäisiin Grönlannissa; keväällä vesisadetta ja ensimmäisiä auringonsäteitä; kesällä lämmintä ja välillä raikkaita kesäsateita ja syksyllä taivaalta saa sataa vaikka kissoja ja koiria.

Tämä vuodenaikaihmisyys ei kuitenkaan aina auta minua, sillä nyt on ollut sellaiset ennätyshelteet, että jopa minulle kelpaisi vähän viileämpikin. Vaikka 25 astetta. Monestakin syystä:

- Helteellä ruoka ei maistu eli en syö töissä juurikaan eli on heikko olo enkä jaksa tehdä mitään.

- Olen itse vaaleaihoinen ja siksipä palan helposti. On hankalaa nauttia ulkoilmasta palamatta, ja se on sääli, koska olen aika ulkoilmaihminen (Ulkoilmaulkoilma. Toistoa? Missä?)

- Unohdan välillä juoda tarpeeksi ja sitten pää sanoo ai ai.

- Olen 24 tuntia vuorokaudessa hikinen. En jaksa edes laskea, montako kertaa päivässä käyn suihkussa ja uimassa, kun olen heti sen jälkeen taas aivan läpimärkä, osittain ruumiillisen työn ansiosta. Tänäänkin olisin voinut voitokkaasti osallistua Miss märkä t-paita -kilpailuun töitten jälkeen.

- En saa nukuttua kuin vasta aamuyöllä, kun on edes hieman viileämpää. Päivällä on ihan sama, onko ikkuna auki vai kiinni, kun on kuitenkin kuuma ja sitä paitsi ilta-aurinko lämmittää aina asuntoni mukavasti. Tästä kaikesta johtuen olen tietysti töissä virkeimmilläni.

- Jos vielä kerrankin joku toope kirjoittaa lehdessä, että "helle hellii", en vastaa seurauksista. Erityisesti vanhuksille tämä saattaa olla kohtalokasta aikaa, eivätkä kaikki muutkaan nauti helteestä. Sanapari on kyllä kovin "nokkela", mutta keksikää hei jotain uutta. Eihän kukaan sano, että pakkaset hellivät, vaikka talvi-ihmisille se on mukavaa aikaa.

Toisaalta - koska olen sitä mieltä, että kun on kesä, pitää olla kunnolla kesä - helle on ihanaa:

+ Saa uida!

+ Nälättömyys on hyvä tekosyy jäätelön syömiseen (Sivuhuomautus: Luin jostain, että suomalaiset söisivät 13 litraa jäätelöä vuodessa. Niin vähän! Minulla tuo menee varmaan parissa viikossa... viimeistään. )

+ Saan vähän väriä naamaani

+ Tekee mieli olla tavallista enemmän ulkona

+ Marjat kypsyvät (kunhan välillä sataa), terveisin marjahirmu

+ On kunnolla kesä

+ Tuntuu lomalta (niinkuin se onkin, ainakin opiskelusta)

Hah, plussat voittivat tämän erän 7-6! Jospa huomenna työ ei enää tuntuisi niin hikiseltä.

P.S. Vasemman käteni peukalossa on rakko moppaamisesta.

Fiilistelen tänään The Rasmusta (ah, niitä aikoja, kun Rasmus oli bändi nro 1!) ja hymistelen tyytyväisyyttäni. En mennyt festareille rokkaamaan (vaikka lauantaina kävi ilmi, että olisin sittenkin saanut seuraa), mutta viikonloppu kannattikin viettää täällä pääkaupungissa. Pippaloita työporukalla, uimista, sukulointia, uimista, kaveri, uimista, shoppailua, uimista, jäätelöä ja uimista. Aika kesälomatunnelmissa siis mennään! Ostin muuten leivänpaahtimen ja mukin, johon mahtuu 8 desiä (!) vettä. Se alkaa riittää jopa minulle, jolla pitää olla aina kunnon tuopit. Eihän niillä kahden desilitran kahvikupeilla mitään tee.

Pitää mennä nukkumaan, jotta jaksaa taas huomenna uida ja syödä jäätelöä ja pitkästä aikaa mennä töihinkin.

Jatkaakseni edellisen merkinnän spontaania teemaa aloin tässä miettimään varasuunnitelmaa viikonlopun Ruisrockille. Entäpä jos menisinkin yksin? Ostaisin vain kahden päivän lipun ja tuosta vaan hurauttaisin Turkuun. Hmm. Se taitaa kuitenkin tdellisuudessa olla vielä liian suuri pala minulle, vaikka haaveissa se vaikuttaakin oikein oivalta suunnitelmalta... Mutta voihan sitä kuvitella! Hitto, kunpa tuntisin edes jonkun tutun sieltä. Muut festarisuunnitelmat nimittäin näyttävät kehnoilta eli kovin olemattomilta.

Olen muuten töissä huomannut, että asiakkaita palvellessa törmää todella mitä ihmeellisimpiin ihmisiin. Suosikkini on harmaatukkainen, ryppyinen mummo, joka saapuu asioimaan työpaikalleni tiukissa farkuissa, nahkatakissa, ajaen skeittilaudalla. Siinäpä vasta teräsmummo! Alempana asiakkaiden top-listallani ovat sellaiset ihmiset, jotka tulevat vain haukkumaan minua ja työpaikkaani, jossa on tietysti kaikki huonosti eikä mikään toimi ja kaikki on tietysti minun vikani. Osaan onneksi suhtautua siihen kuitenkin huumorilla, niin että vähintään jälkeenpäin naureskelen sille, miten pönttö asiakas on (anteeksi vain, hyvät asiakkaat). Usein käy nimittäin niin, että itse asiakkaat ovat mokanneet, ja siksi he haukkuvat minua eli työntekijää.

Kerrankin eräs rouva tuli huutamaan minulle, kuinka häneltä oli varastettu sitä ja tätä. Kehotin häntä tarkastamaan, ettei se voisi olla jäänyt minnekään, mutta hän väitti kivenkovaan, että se on varmasti varastettu - onhan työpaikkani "rikollisuuden pesä"! Kului noin puolitoista minuuttia ja hän tuli takaisin ja sanoi nolona, että omilla jäljillähän se kadonnut asia oli. Se siitä rikollisuuden pesästä.

Muuten kaikki sujuu oikein mukavasti, siksipä en olekaan kai kirjoitellut tämän enempää. Ah: aurinkoa, mukavia töitä, uimista, hieman ruskeaa väriä kalkkunankalpealle iholleni, jäätelöä, ja pippaloita. Ja toivottavasti festareita.

Muistatteko niitä vanhoja kunnon aikoja, kun vielä soitettiin lankapuhelimella kaverille ja kysyttiin, voiko tämä olla? Oli hurjan pelottavaa, jos jompikumpi kaverin vanhemmista sattuikin vastaamaan ja piti sitte pyytää itse kaveria puhelimeen. Muistin läheisimpien kavereiden numerot ulkoa, mutta olisi hullua kuvitella, että nykypäivänä joku muistaisi edes vanhempiensa numeron.

En jää ikävöimään puhelimella soittamista (Olen aina inhonnut ja inhoan vieläkin tuntemattomille soittamista. Puhun sitten mieluiten kasvokkain, jos on jotain asiaa.), mutta arjen suunnittelemattomuuta kyllä ikävöin. Nykyään pitää miettiä pahimmillaan viikkoja ennen, että voi nähdä muutaman hyvän ystävän - ja kuitenkin saattaa olla, ettei se käy kaikille. Miksi kaiken pitää ola niin suunniteltua ja ihmeellistä, ettei voi tuosta vain soittaa ja pyytää lähtemään jonnekin? Olemmeko me nykyaikana todella niin kiireisiä?

Onneksi sain elää hetken vanhanaikaisesti, kun olin käymässä kotiseudulla. Kolmena päivänä kaverini (eri kaverit + huomiseksi olisi ollut vielä yksi) soittivat pyytääkseen minua uimaan tai kaupugille tai muuten vaan kotiinsa. Huippua! Kyllä metsän keskellä makkaraa grillatessa, hiukset vielä kosteina järvivedestä, penkillä hyvän ystävän vieressä, arvostin suuresti spontaaneja puhelinsoittoja. Tehkää tekin niin!