Hyi että, inhoan tuota otsikon sanontaa, mutta aikuisten oikeesti alan näköjään vanheta. Hui. The Synttärit lähestyvät ja muutenkin joka paikassa alkaa kuulla olevansa aikuinen. Oppikirja nimeltä Ranskaa aikuisille, pikkusiskon kammottavat sanat "näytät jo ihan aikuiselta", asun omassa (vuokra-)asunnossa, opiskelen korkeakoulussa ja maksan itse laskuni. Lapsia vahtiessani olen sanonut kerran jos toisenkin, että jokin on vaikkapa aikuisten leffa tai aikuisten kirja - vaikka tarkoitan niillä kirjoja ja leffoja, joita itse katson.

Olen kuitenkin se sama ihminen, joka ei osannut vastata puhelinmyyjälle, mitä sähköyhtiötä käyttää, joka hädin tuskin osaa hoitaa ne raha-asiat, joka ei ole koskaan leiponut kotonaan pullaa, joka ei osaa hoitaa mitään asioita ennen viimeistä iltaa, joka pelkää vähän pimeää, joka ei ymmärrä politiikasta hölkäsen pöläystäkään, joka ei osaa etsiä itselleen kesätöitä, joka on itkupilli ja joka ei oikein tiedä, mikä hänestä tulee isona. Tätäkö se aikuisuus on?

Pieni minä kuvitteli, että aikusena sitä tietää kaiken eikä mikään ole mahdotonta. Joko olen jälkeenjäänyt tai sitten se kammottava a:lla alkava onkin tätä. Tietämättömyyttä, epätäydellisyyttä, lapsellisuuskohtauksia, saamattomuutta.

Kyseessä on sama asia kuin seiskaluokalla, kun kävelin yläasteen ovista ensimmäistä kertaa sisään ja katsoin syvää kunnioitusta tuntien käytävillä maleksivia ysiluokkalaisia. Miten vanhoja ja viisaita he mahtoivatkaan olla! Ja kuinka ollakaan, kun itse parin vuoden päästä norkoilin samoilla käytävillä yhdeksäsluokkalaisena, en tuntenut itseäni erityisen vanhaksi saati viisaaksi. Hieman huvittuneena katsoin uusia, kummallisen pienen näköisiä seiskaluokkalaisia ja muistelin nuorempaa ja "tyhmempää" itseäni. Itse olin kuitenkin vielä kaukana siitä parin vuoden takaisesta seiskaluokkalaisen mielikuvasta. Sama toistui lukioon mennessä ja varmasti niin käy nytkin täällä yliopistossa.

Tuleeko minusta koskaan sellainen aikuinen, joka on mielikuvissani? Haluanko edes sellaiseksi? Toimistolla kahdeksasta neljään, päivät seuraavat toisiaan, muistelen haikeudella ystävieni kanssa lasillisella, millaista oli olla nuori ja hurja, puhun tuttavien kanssa säästä ja politiikasta?

Ei ikinä. Muutan Mikä-mikä-maahan.

Onneksi pikkusiskon sanat myöhemmin lohduttivat. Olen hänelle silti aina se sama isosisko enkä aikuinen: "Tuntuu kuin et olisi muuttanutkaan pois, vaan olisit ollut täällä koko ajan". Kiitos.