Palaan vielä tuohon edelliseen merkintääni, sillä se jäi mietityttämään minua. Olen huomannut, että muutuin aika paljon sen jälkeen, kun muutin tänne pääkaupunkiseudulle omaan kämppään. Olen kyllä paljon liikkeellä (kun ei ole lomaa...), mutten enää tapaa kavereitani erityisen paljon - täällähän he ovat vielä aivan uusia enkä ole vielä ehtinyt tutustua heihin kunnollla.

Viettäessäni aikaa kotiseudulla huomasin myös, ketkä ovat oikeasti kavereitani ja ketkä eivät. Joitakuita tavatessani oloni oli lähinnä vaivautunut emmekä keksineet  mitään erityistä puhuttavaa tai tehtävää, jos ei lasketa mukaan keskustelua "No mitäs kuuluu - ihan hyvää". Aika surullista, että joidenkin kanssa on hengaillut jo vuosia ja sitten vain yht'äkkiä sitä onkin kuin ventovieras toisilleen. Ehkä siksi, ettei enää ei ollut sitä yhtä yhdistävää tekijää, kuten koulua tai harrastusta tai asuinpaikkaa. Ehkä jostain muusta syystä. Ehkä. Ehkä oikeaa ystävyyttä ei koskaan ollutkaan. Millainen ystävyyteni tällaisten ihmisten kanssa alunperin olikaan, jos se loppuu näin helposti? En kai nytkin ole luomassa sellaisia ystävyyssuhteita?

Toisaalta taas oli ihanaa huomata, että jotkut, jopa vähän vieraammat, ovat vain tulleet läheisemmäksi ystäväksi kanssani. Tiedän, että heihin voin luottaa, vaikka en näekään heitä usein ja heille voin kertoa kaiken. Heidän seurassaan on rentoa olla eikä tarvitse väkisin yrittää keksiä tekemistä tai puhumista. Eräs lapsuudenystäväni sanoi kauan sitten, että hyvän ystävän tunnistaa siitä, että hänen kanssaan voi olla puhumatta ja tekemättä mitään, eikä kummallekaan tule epämiellyttävä olo. Se on minusta aivan totta.

Huh, menipäs filosofiseksi, mutta ehkä sekin on välillä vain ihan hyvä. Pitäisi muistaa olla iloinen ystävistä useamminkin! Miksei ystävänpäivä ole joka kuussa? Ehkä perustan oman sellaisen, joka kuun 6 päiväksi. Enkä ruikuta yksinäisyydestä - ainakaan silloin.